Monelle tarttuu pala kurkkuun, kun kysytään, mitä itsenäisyys sinulle merkitsee. Suomessa itsenäisyydestä puhuminen tuntuu olevan sodasta puhumista.

Veteraani-isoisäni inhosi sitä, kuinka poliitikot käyttivät veteraaneja keppihevosinaan. Milloin veteraanien takia piti vastustaa tasa-arvoista avioliittolakia, milloin maahanmuuttoa, milloin saada lisää rahaa armeijalle. ”Nuo eivät tiedä sodasta mitään”, isoisäni totesi.

Minun sukuni on paennut sotaa, jättänyt kotinsa ja joutunut luottamaan vieraiden apuun. Miehet ovat kantaneet sotien arpia. Ja naiset ovat kärsineet miestensä arvista vaieten.

Veteraanit olivat yhtä moninainen ihmisryhmä kuin suomalaiset yleensäkin. Oli heteroita, oli homoja, oli kristittyjä, oli ateisteja, oli muslimeja, oli porvareita, oli kommunisteja, oli innokkaita nationalisteja ja oli ihmisiä, jotka sotivat, koska pakko oli. Ei ole oikein lokeroida heitä minkään yhden asian taakse.

Joka tapauksessa sota on jotain, mitä yhdenkään ihmisen ei pitäisi joutua kokemaan. Ja itsenäisyyden pitäisi tarkoittaa paljon muutakin kuin sotaa.

Minusta hyvinvointivaltio on upea asia. Suomalaiset päiväkodit, peruskoulu ja yliopistot ovat asioita, joista olen ylpeä. Naisen asema ja tasa-arvo ovat syy siihen, että minä voin olla politiikassa, vaikka olen kahden pienen lapsen äiti. Kangasmetsät, aapasuot, kirkkaat järvet, lumiset tunturit sekä jääkauden tasoittamat rantakalliot ovat osa minua. Ne ovat minulle yhtä paljon Suomea kuin minua itseäni.

Siksi minä en suostu jättämään Suomen lippua niille, jotka haluavat sen symboloivat vihaa, rasismia ja ihmisten erottelua. Minä haluan sen symboloivan rauhaa, yhdenvertaisuutta ja vapautta. Sinistä taivasta, lumisia talvia ja puhtaita vesiä. Sitä, että pulassa olevia ei jätetä. Ja sitä, että kaikista pidetään huolta.

Hyvää itsenäisyyspäivää rakkaat ystävät! Jokainen kokekoon sen omalla tavallaan.